keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Yksi kuukausi elinaikaa

Pieni perheemme on lähes lamaantunut järkytyksestä.

Eräs läheisemme on sairastunut vakavasti ja vaikka lääkärit antoivat aluksi toivoa, on elinajanodote nyt pudonnut kuukauteen. Koko tilanne tuntuu kammottavalta, samanaikaisesti niin epäreilulta kuin epäuskottavaltakin. Ei kai terve ihminen voi sairastaa tietämättään vakavaa tautia, joka ilmenee vasta, kun kunto romahtaa? Ja silloin onkin jo liian myöhäistä millekään hoidoille. Ehdimme kuitenkin järjestellä asioita ja jättää hänelle hyvästit. Tietenkin samalla toivoen, että ihme tapahtuisi.

Tämä kaikki on saanut minut ajattelemaan omaa elämääni yhä suuremmalla kiitollisuudella. Olen valtavan iloinen, etten ole itse jäänyt odottelemaan eläkepäiviä vaan suunnitellut elämälleni päämäärät ja toiminut aktiivisesti niiden saavuttamiseksi. Paljon olen jo saavuttanutkin ja koetan aktiivisesti muistaa olla niistä asioista iloinen. On kovin helppoa unohtaa jo saavutettu ja haikailla aina vain lisää. Onni on kuitenkin tässä ja nyt, yhdistettynä mielekkäisiin tulevaisuudentavoitteisiin.

Mutta jos se kaikkein pahin osuisi kohdalle ja yllättäen saisinkin tietää, että juuri minulla on elinaikaa jäljellä vain muutamia viikkoja tai kuukausia.



Kuinka käyttäisin aikani? 

Omat asiat on ehdottoman tärkeää laittaa kuntoon jo ennen kuolemaa. Järjestää raha- ja perintöasiat niin, ettei läheisten tarvitse rahasta alkaa vääntämään. Kauheinta olisi jättää jälkeensä riitainen kuolinpesä, jonka takia sukulaiset katkoisivat välit toisiinsa. Perintökaari ja mahdollisen testamentin sisältö olisi hyvä puhua läpi jo eläessä. Näin jokainen tietäisi tahtoni jo etukäteen. Rahaa ja omaisuutta en pitäisi tabuna vaan puhuisin kaikki asiat läpi läheisteni kanssa!

Koska tyttäreni on vielä pieni, olisi hänen asiansa myös järjestettävä ennen poismenoani. On hyvä huomata, että exästäni tulisi tytön ainoa huoltaja ja näin myös minun omaisuuteni haltija, joskaan hänellä ei ole oikeutta kuluttaa tytön perintöä. Hommaisin tytölle virallisen edunvalvojan ja selvittäisin, miten voisin antaa omalle äidilleni mahdollisimman suuret valtuudet valvoa tyttöni etua. Mieluiten antaisin omaisuuteni hoidon kokonaan äidilleni, jotta se tuottaisi mahdollisimman vakaasti, eikä menettäisi arvoaan.

Talousasioiden lisäksi haluaisin viettää lopun elämästäni mahdollisimman rauhallisesti. Vaikka kuntoni sen sallisi, en lähtisi kiertämään maailmaa. Olen mielestäni matkustellut jo tarpeeksi maailmalla, mutta kotosuomessa saattaisin käväistä lapsuuteni maisemissa. Mieluiten nauttisin luonnosta sekä läheisteni seurasta aivan rauhassa, ilman paineita ajan käytöstä järkevästi. Lisäksi haluaisin varmaankin kokea erilaisia nautintoja hyvän ruuan, näytelmien tai tunteikkaiden tarinoiden muodossa.

Kuolla haluaisin sairaalassa, en omassa kodissani. Pidän kotona sairastamista muutenkin ahdistavana ja mieluummin olisin asiantuntijoiden ympäröimänä tilassa, jossa kipua voidaan lievittää tehokkaasti.

Mitä jättäisin jälkeeni?

Tyttärelleni jäisi ihan huomattava omaisuus, jonka turvin hänen tulevaisuutensa olisi hyvin pitkälle turvattu. Suurin riski riittyy niihin aikuisiin, jotka hoitavat omaisuutta hänen puolestaan, kunnes hän on täysi-ikäinen. Omaisuus ei ole siinä kaikkein passiivisimmassa muodossa vaan vuokra-asunnot teettävät työtä. Kodistamme ei ole enää paljoa velkaa, mutta käytännössä asunto pitäisi myydä, vuokrata tai sitten exä muuttaisi asuntooni asumaan. Vuokratut asunnot voisi jättää välittäjän huomaan, jolloin ne maksaisivat ajan kanssa itse itsensä ja aikuistuttuaan tytöllä olisi niissä vakaat tulonlähteet tai hän voisi itse muuttaa jompaan kumpaan asuntoon asumaan.

Jälkeeni jäisi noin 360000€:n omaisuus, johon kohdistuu tällä hetkellä 192000€ velkaa. Perintöveroa menisi noin 17300€, joka hoituisi kyllä säästöilläni. Lisäksi tytär perii varsin merkittävän kirjakokoelman sekä muuta rahanarvoista tavaraa. Käytännössä kaiken, mitä elämiseen tarvitsee, lukuunottamatta kunnollista autoa. Toisaalta autolla hän ei tule tekemään vielä pitkään aikaan yhtään mitään, joten hyväkin auto ehtisi mädäntyä vuosien saatossa.

Haluaisin jättää tyttärelleni myös paljon henkistä pääomaa, jotta hän osaisi huolehtia omaisuudestaan mahdollisimman viisaasti. Kirjoittaisin neuvoni ja tahtoni kirjeisiin ja ehkä tekisin videonkin hänelle muistoksi. Olen elänyt koko nuoruuteni tietotekniikan vallankumousaikaa ja säilössä on valtavat määrät dataa (kuvia, kirjoitelmiani, päiväkirjojani, keskustelulogeja yms.) tekemisistäni ja ajatuksistani aina varhaisteini-iästä lähtien. Vanhempana tyttäreni voi halutessaan ottaa minusta hyvin tarkasti selkoa.


5 kommenttia :

  1. Otan osaa. Kymmenisen vuotta sitten meille kävi samalla tavalla, kun isoisälläni todettiin syöpä. Siinä vaiheessa ei ollut enää mitään tehtävissä, ja aikaa oli enää viikkoja jäljellä. Itse olen hoitanut jo tässä vaiheessa kaiken mahdollisen mitä pystyy, jos itselleni jotain sattuisi. Omaisuutta ei kauheasti ole vielä kertynyt, mutta kymmenen vuotiaan lapsen äitinä haluan, että asiat hoituisivat mahdollisimman kivuttomasti jos minulle jotain kävisi.

    VastaaPoista
  2. Osanotto jo tässä vaiheessa. Tilanteen yllättävyys varmasti vielä pahentaa tiedon aiheuttamaa järkytystä, en voi edes kuvitella miten itse suhtautuisin kyseisenlaiseen tilanteeseen.

    Asioiden selvitys ja järjestely etukäteen on aina paras vaihtoehto. Sinänsä noiden hoitaminen ei vie kuin muutaman päivän kun sen tekee itse, muiden tekemänä mukaan astuu aina se selvittelyn viemä aika ja mielipiteiden ristiriita joka voi kestää kuukausia tai vuosia. Kun itse määrää tahdostaan mahdollisimman tarkasti ja lakien mukaisesti jo etukäteen niin harvoin on lähisukulaisilla pokkaa ruveta tappelemaan selvää tahdonilmaisua vastaan.

    Tämän tekstin johdosta voisinkin päivittää omaisuus- ja velkalistaukseni sekä muutama vuosi sitten tekemäni ns. epävirallisen testamentin. Ei asioiden paperille kirjaamisesta haittaakaan ole.

    VastaaPoista
  3. Osanottoni. Sanattomaksi vetää.

    VastaaPoista
  4. Otan osaa. Tuntuu tosi epäreilulta, miten paljon suru-uutisia teidän lähipiirissä on tämän bloginkin olemassaoloaikana ollut. Mutta niinhän sitä sanotaan, että rajallisuutemme tekee elämästä elämisen arvoista - vaikka se ei surun hetkellä varmastikaan lohduta. Ja reilua elämä ei valitettavasti ole :-/

    VastaaPoista
  5. Otan osaa. Elämä osaa yllättää niin hyvässä kuin pahassakin

    VastaaPoista