Vaikka olenkin ollut aina läheinen isovanhempieni kanssa, olen alkanut toden teolla kiinnostua heidän nuoruudestaan vasta viimevuosina. Vielä, kun vaarini on elossa, olen mielenkiinnolla kuunnellut hänen tarinoitaan 50-60-luvuilta. Samalla minulle on valjennut tuskastuttavan selvästi erot sodanjälkeisten vuosien ja nykyajan välillä.
Vaarini on ollut pikkupoika talvisodan aikana ja mummuni syntyi pian sodan jälkeen. Kumpikaan ei joutunut koskaan kokemaan nykyisenkaltaista työttömyyttä - päin vastoin. Vaarini aloitti työt paimenpoikana 9-vuotiaana. Hänen oli muutettava kotoa kylälle "paimenpoikataloon". Tämän jälkeen hän on tehnyt jatkuvasti kaikenlaisia töitä, mitä ikinä vain on saanut. Jos hän ei ollut töissä ulkopuolisella niin hän oli isänsä apumiehenä savotalla. Isän apumiehenä palkan otti isä. Omissa töissä palkka riitti juuri ja juuri työtehtävissä tarvittavan ruuan ostoon. Myös työkalut ja kulku työmaalle saattoivat olla omakustanteisia.
Mummuni taas joutui 13-vuotiaana lähtemään kotoa piiaksi isompaan taloon. Hänen työstään tiedän vain, että työ oli raskasta ja hän palellutti jo nuorena sormensa ja varpaansa niin, että kärsi valkosormisuudesta koko loppuikänsä.
Tarinoita kuunnellessani älysin tuon perimmäisen eron työnteossa nykyaikaan verrattuna. Tuo syy vaikutti täysivaltaisesti ihmisten asenteeseen työtä kohtaan: Työtä tehtiin, jotta pysyttiin hengissä.
Tavan tallaaja ei työllä varmasti päässyt rikastumaan, mutta ehkä sillä suurin piirtein jonkinlaisen elannon ja asumuksen sai itselleen. Kun lapsia oli paljon, oli myös lasten osallistuttava oman elantonsa hankkimiseen. Voisin kuvitella, että työttömänä lojuva, terve, nuori ihminen olisi ollut kelle tahansa kauhistus.
Onneksi raskaassa arjessa on ollut valon pilkahduksensakin. Työmaille on lähdetty yhdessä sisarusten ja naapurin nuorten kanssa, jolloin työmailla on voinut tavata niin uusia kuin vanhojakin tuttuja. Lisäksi kotoa poissa ollessa on saanut hieman vapautta. Vaarini kertoi, että nuorena miehenä hänen palkkansa kuusenistutuksessa oli 1mk ja 40penniä tunnilta (inflaatiokorjattuna 2,91€). Työaika oli arkena kahdeksan tuntia ja lauantaina tehtiin lyhennetty päivä, joka loppui jo kahdelta. Raha riitti eväisiin ja jos jotakin jäi yli, sillä saattoi ostaa esim. limupullon. Viikko asuttiin työmaalla lattiamajoituksessa ja kotona käytiin viikonloppuna vain täydentämässä eväsreppua. Matka kotiin oli niin pitkä, ettei sitä jaksanut joka ilta kulkea jalan. Joillakin pidemmillä reissuilla kaikki säästynyt raha meni kotiinpaluun matkakustannuksiin.
En ole koskaan ajatellut työtä tehdessäni, että tekisin sitä pysyäkseni hengissä. Teen työtä, että voisin kustantaa itselleni välttämättömän lisäksi kaikkea muuta mukavaa. Siksi tarinat menneiltä ajoilta ovat kovasti silmiä avaavia. Työmarkkinat ennen ja nyt eivät ole enää mitenkään verrannollisia, mutta myös asenne työtä kohtaan on muuttunut. Työnteko ei ole enää itseisarvo vaan sen rinnalle on tullut vaihtoehto olla tekemättä työtä. Aihetta kaikessa moninaisuudessaan on kiehtovaa pohtia.
Ennen kaikkea olen kuitenkin onnellinen, että mummuni ja vaarini ovat voineet kokea koko sen ajanjakson, jolloin Suomi on noussut nykyisen kaltaiseksi maaksi, jossa ruoka ja vaatteet on taattu jokaiselle ja jossa suurin osa kansasta saa myös paljon muita hyödykkeitä, ylellisyyksiä ja mukavuuksia tämän lisäksi. Heidän lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa ei ole tarvinnut jättää kotia ja aloittaa työntekoa ennen kuin ovat olleet siihen valmiit.
Syyslomaterveisiä mummolasta!
Mielenkiintoinen aihe. Täytyypä haastatella omaa mummia aiheesta ennen. Pari vuotta sitten meidän lapsilla oli vielä neljä isoisovanhempaa, nyt enää yksi. Surullista, että nämä kaikki tarinat eletystä elämästä katoaa.
VastaaPoistaSuosittelen! Juttuhetket lähentää ja isovanhemmatkin arvostavat, kun heidän kokemuksistaan ollaan kiinnostuneita. Kaikki tämä tieto katoaa pian kokonaan. Lapsillekin on saatettu kertoa vain osa ja jätetty esim. omat tuntemukset tai tarkemmat yksityiskohdat kertomatta. Minun vaarini on alkanut kirjoittaa kokemuksiaan tietokoneella kirjoitelmiksi :)
PoistaNäin se maailma muuttuu. Tässä asiassa mielestäni parempaan suuntaan...
VastaaPoistaPaljon on kehitytty!
PoistaMahtava, herättävä tarina. Tämä on todellakin erilainen perspektiivi työhyvinvoinnin keskusteluun, saati sitten näihin ns. kannustinloukku"loisiin". Pitää olla kiitollinen, että saa tehdä työtä ja vielä näinkin kevyttä.
VastaaPoistaTyömme on todellakin kevyttä - toivoa sopii, ettemme ole eläkeiässä aivan yhtä rikki kuin vanhemmat sukupolvet. Toki elintasosairaudet saattavat iskeä sen sijaan.
PoistaOn lohduttavaa ajatella, että ennenkin on tehty työtä lähes ruokapalkalla ja silti selvitty. Että jos joskus tuleekin sellainen ajanjakso, että jää työttömäksi tai säästöön ei jää työstä mitään niin ovat omat isovanhemmatkin siitä selvinneet. Ja silti heillä on nyt vanhuudessa asiat aivan hyvin :)
"Vaarini kertoi, että nuorena miehenä hänen palkkansa kuusenistutuksessa oli 1mk ja 40penniä tunnilta (inflaatiokorjattuna 2,91€)."
VastaaPoistaMiten olisikaan käynyt jos olisi ollut minimipalkkalaki tai edes työehtosopimukset siihen aikaan, varmaan kuusten istutus olisi loppunut lyhyeen...
En ole aivan varma, onko tuohon aikaan jo ollut minimipalkkoja? Mielestäni minimipalkassa ei varsinaisesti ole mitään väärää, mutta sen taso täytyy tietenkin olla asetettu oikein. Eri palkat eri työistä, eri aikaan ja eri tekijöille. Jne.
PoistaMinun mummoni sanoi, että aamulla mentiin kirkolle vihille ja iltäpäivällä oltiin jo pellolla töissä.
VastaaPoistaSotien jälkeen painettin vuosi töitä, että sai säästettyä rahat pukuun.
Oli talvi-ilta. Maataloon oli syntymässä lapsi yöllä, joten oli lähdettävä potkukelkalla naapuritaloon hakemaan hevosta, jotta voitiin lähteä kopukalla kirkolle hakemaan kätilöä. Kirkolta kätilö kyytiin ja takaisin. Edestakainen matka talvisessa korvessa n. 50 km.
Ei tainnut olla Iphonia matkassa, tuskin oli edes katuvaloja.
Onneksi näitä elämäntarinoita ja kokemuksia on Suomessa tallennettu valtavasti erilaisiin elämänkertoihin ja jopa tietokantoihin. Omien isovanhempien tarinat ovat kuitenkin itselle varmasti merkityksellisimpiä ja kannattaa hyödyntää tilaisuudet kuunnella niitä mummulta tai vaarilta suoraan.
PoistaKyllä nämä kommentit ovat mummon suusta, eikä mistään kirjasta. Ja minä olen paljon kuullut. Samalta kylältä, jossa hän on syntynyt.
PoistaVaari vainaa joutui aloittamaan sodan jälkeen elämän 2 kymppisenä puolisokeana ja paskaksi ammuttuna.
Tietenkin, en sitä epäillyt yhtään :)
PoistaEli et siis tiedä 20 luvulla syntyneiden vaikeuksista mitään. Vaarini oli syntynyt 1924
PoistaEi ole vaarini vanhemmat olleet enää pitkään aikaan elossa. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö olisi kuullut heistäkin tarinoita joten hyvinpä tiedän asioita. En kaatanut tähän kirjoitelmaan koko tietouttani. Pienen esimerkin ja sen herättämiä ajatelmia vain.
PoistaTämä aihe kiinnostaa muakin todella paljon! Oonkin haastatellut omaa mummiani asiasta niin monta kertaa, että tunnen hänen työhistoriansa yhtä hyvin kuin omani :D Meidän isoäideillä on itseasiassa hyvin samanlaiset tarinat niiltä osin, että oma mumminikin muutti isompaan taloon piiaksi kylän toiselle puolelle juuri 13-vuotiaana. Paleltumista en tiedä, mutta hänkin on sanonut, että työ oli todella raskasta ja etenkin mieleen on jäänyt se, miten muu talon väki pääsi päiväunille päivällisen jälkeen, mutta hänen piti ensin tiskata koko porukan astiat ja siistiä keittiö, mihin käytännössä meni aina niin kauan että uniaika oli jo ohi.
VastaaPoistaHänellä on muutenkin todella värikäs työhistoria, ja hän aina painottaa sitä, että vaikka palkalla ei tosiaankaan päässyt rikastumaan, niin aina 80-luvulle asti hakevalle riitti duunarihommia ja tutkintojen perään ei kyselty, jos oli ajoissa ja hoiti hommansa.
Olen myös iloinen, että hän on ollut omalla panoksellaan (tai panoksillaan, koska työpaikkoja oli jossain vaiheessa kolmekin päällekkäin) rakentamassa nykyistä hyvinvointivaltiota, ja on päässyt nauttimaan ansaittua eläkettä jo toistakymmentä vuotta. Itse eduskunnan menoa ja väestöpyramidin kehitystä seuranneena olen jo hyväksynyt, että en tule työeläkettä koskaan saamaan, ja siksi oma eläkeprojekti :)
Kiitos jaetusta tarinasta Boheemi! Leppoisia eläkepäiviä mummillesi! :)
PoistaKyllä se niin on, että omaan eläkkeensaantiin ei voi luottaa. Parhaillakaan hoidoilla meitä tuskin saadaan kestämään hyvänkuntoisina eläkeikään asti. Jo nykyään moni eläköityvä työtoveri on sairastunut vakavasti juuri ennen eläkkeelle jäämistä tai välittömästi sen jälkeen... Itselle toivoisin jonkin muun kohtalon.