Kiitos ja apua

Kirjoitin viikonloppuisessa postauksessani maallemuutosta, mutta kuten suurin osa kommentoijista oikein luki rivien välistä, olivat todelliset tarkoitusperäni purkaa parisuhdekriisistä johtuvaa pahaa oloa. Haluan kiittää jokaista kommentoijaa lohduttavista sanoista ja kertomuksista. Ette voi tietääkään, miten paljon oloni helpottui. Kiitos.

En yleensä kirjoittele tunneperäisiä juttuja blogissani, mutta tällä hetkellä tunteet ovat isossa roolissa elämässäni, joten päätin tehdä poikkeuksen.

Olen nimittäin tällä hetkellä aika lailla burn outin partaalla.

Ahdistus asioiden nykyisestä tolasta on pahentunut hiljalleen parin viime kuukauden aikana, ehkä pidempäänkin. En vielä tiedä tarkasti, olenko onnistunut hankkimaan elämääni liikaa velvollisuuksia ja kunnianhimoisia projekteja, vai onko asia aivan päinvastoin ja ahdistukseni kumpuaakin tekemättömyydestä - onko tekemistä liian vähän? Koska en osaa asiaa itse ratkaista ja ristiriidat päässäni ovat aiheuttaneet uhan parisuhteelleni, perheelleni ja sitä myöten mahdollisesti myös taloudelleni, olen päättänyt hakea apua.

Olin hyvin skeptinen sen suhteen, mistä tavallinen työssäkäyvä ihminen, joka on vielä aivan toimintakykyinen voisi saada apua ahdistukseen, avokriisiin tai syysmasennukseen. Mieheni sai minut kuitenkin puhuttua ympäri ja niin kysyin asiasta pomoltani. Tein heti selväksi, etten ole hakemassa sairaslomaa, sillä työnteko ja aktiivisuus saavat oloni nimen omaan paremmaksi ja ahdistus tulee lähinnä kotona. Pomo ohjasi minut työterveyden piiriin ja kertoi, että saatavilla on myös työpsykologin palveluita, joihin ei tosin pääse suoraan. Soitin työterveyden ajanvaraukseen ja sain valita, haluanko suoraan lääkärille vai käynkö ensin hoitajan kanssa juttelemassa. Ajattelin, että hoitaja ehkä riittäisi ensialkuun, kun lääkärin aikoja ei ollut heti saatavissa.

Seuraavana päivänä laahustin hoitajan puheille ja yllätyin kyllä saamastani vastaanotosta. Hoitaja kyseli minulta hyvin monipuolisesti elämästäni, sen tapahtumista ja eri osa-alueista. Ja siinä kun kerroin asioita ja purin huoltani, huomasin, että hoitajan muistiinpanopaperille oli oikeasti kertynyt melko pitkä lista asioita! Hoitaja otti kaiken kertomani hyvin vakavasti eikä hetkeäkään ollut sellainen tunne, että olisin siellä itkeskelemässä turhia.

Hoitaja piti hyvin tärkeänä, että pääsisin pian lääkärin puheille ja sitä kautta mahdollisesti myös työpsykiatrin puheille. Koska sopivalle lääkärille ei löytynyt samalle viikolle aikoja, halusi hoitaja, että tapaisimme toisenkin kerran juttelun merkeissä, jotta "selviäisin" seuraavaan viikkoon. Työterveyden piiriin kuuluu kuulemma kolme mahdollista psykiatrinkäyntiä, mutta sen lisäksi saattaisin päästä myös kunnalliselle kallonkutistajalle. Minulle tuli kyllä todella huolehdittu olo tästä tapaamisesta ja ahdistukseni helpotti hivenen jo siitä, että saatoin myöntää jonkin olevan vikana.

Haluan tuoda nämä asiat esiin blogissani senkin takia, että tätä kirjoittaessa tulee helposti suuri paine onnistua niissä tavoitteissa, joita on itselleen blogin yhteydessä asettanut. Lisäksi mielen sopukoissa kalvaa pelko epäonnistumisesta vieläkin vahvempana, kun tietää, että asia pitäisi sitten tunnustaa blogissa. Hoitajan mukaan ongelmani saattaa piillä itselle asetetuissa, liian suurissa tavoitteissa.

Työterveydenhoidon ei pitäisi maksaa mitään, ei edes sitä terveyskeskuksessa käynnin vertaa.